#28 Essence

#28 sammakko

Iloisia uutisia! Olemme näin kypsässä 2,5 vuoden iässä vihdoin saaneet asianmukaiset laitteet podin nauhoittamiseen. Tällä kertaa ei siis tarvitse pelätä kuulovauriota tai sadatella epämääräistä krohinaa. Kati ei myöskään mutustele toffeeta, joten tämä jakso on silkkaa sulosävelmää korvillesi. Nautinnollista kuuntelua!

Jakso 28

Mainokset

#27 Häviö

cof

Taide ja elämä-podcast on todellinen underground kulttisarja, joka käsittelee nykytaiteen ja elämän tuoreimpia ilmiöitä. Tässä jaksossa inspiroidutaan Antti Nylénin kirjasta Häviö ja annetaan keskustelun vietellä aina siihen pisteeseen asti, jossa todellisuus on vain yksinäisen impulssin heikkoa värähtelyä aivokuoren pinnalla.

Tästä linkistä pääset kuuntelemaan uusimman jakson.

 

Imogen pt2

Maija,

Joo, mä kävin katsomassa sen näyttelyn myös. Mulle se kokemus oli tosi kehollinen, vaikka aika harvoin koen asioita noin voimakkaasti keho edellä. Se oli kehollinen varmaan myös siks, että se EI OLLUT sanallinen. Me ei siis Imogenin kanssa oikeastaan edes juteltu niin paljon mitään, siis niistä duuneista. Ne materiaalit ja aika, se koko niihin eletty elämä, se jotenkin vaan vyöryi mun päälle, enkä pystynyt muuta kun vaan olemaan siinä niiden teosten kanssa. 

Toi vaatimattomuus mitä kirjoitat kuvaa niitä teoksia kyl hyvin, ainakin sillai näennäisesti. Mulle nykyään vaatimattomuus ja nöyryys on itseasiassa äärimmäisen voiman ilmentymää. Semmosta väistämättömyyttä, voimaa pakotuksen tai jyräämisen takana. Kaikki luonnossa tapahtuu just sellaisen ei-pakottavan voiman ansiosta, se on liikettä ilman tahtoa.

Mulla on fiilis, että aika moni on tällä hetkellä tosi väsynyt tähän loputtomaan kasvukäyrään mihin tää fossiilikapitalistinen maailmanjärjestys meitä opettaa ja mistä  me oikeestaan ollaan synnytty. Me etsitään jotain ulospääsyä tästä isoudesta ja eteenpäin menemisestä, mut käytännössä toisin valitseminen on kyl tosi vaikeaa, ihan vaan oman pään sisällä. Esim. henk.koht. ”uran” kannalta ein sanominen tai vaatimattomuuden valitseminen alkaa nopeasti tuntua järjettömältä ja jotenkin itsetuhoiselta, et joo, kutoa nyt himassa hitto jotain vilttejä. Me päivitellään sitä, että suuryhtiöt kaataa voittojen uskossa metsiä ja elämänkohtaloita, mut samaan aikaan meidän oma tehdas jauhaa yötä myöten rivejä CVhen.

Varmaan tänkin takia noi Imogenin duunit osui mussa johonkin. Sen kaiken voiman lisäksi niissä oli jotain tosi pientä ja näkymätöntä, mut silti tosi voimakkaasti läsnäolevaa, pehmeää ja lähestyttävää. Niissä tuntui se, että niille oli annettu aikaa, huomiota ja rakkautta siitä huolimatta, et ne ei ollu lähtökohtaisesti tuottamassa mitään sen isompaa; stadioneita tai kansikuvajuttuja. Ne ei huutaneet katsomaan, ei peukuttamaan, mutta ne TUNTUI silti, ja just siksi. Mitä enemmän ihmiset kuuntelee itseään ja omaa sisäistä hiljaisuuttaan, sitä herkemmillä tasoilla me avaudutaan kuuntelemaan myös esineiden ja kaiken ympärillä olevan sanattomuutta ja ”hiljaisuutta”.

Ne työt oli kun semmonen vanha mummo, joka vaan lempeästi ja loputtoman kärsivällisesti odottaa et oon rimpuiluni rimpuilut. Se mummo näkee kaiken väistämättömyyden ja tietää että jonain päivänä mäkin näen, koska se tietää, että mitään ”jonain päivänä” ei oikeasti oo olemassa. Nähdä rimpuilussa rauha. Nähdä vaatimattomuudessa ja pienuudessa yhden eleen ja hetken täydellinen kokonaisvaltaisuus.

Aika on vain syvyys, ei se vie meitä minnekään.

xoxo,

Kati

Imogen di Sapia

Aloin miettimään vielä sitä Imogenin näyttelyä.

cof
Kuva katalogista The Selkie, Weaving & The Wild Feminine. Kuvaaja: Michaela Meadow

Kai se on vähän tylsä ajatus, että tekstiilien aliarvostettu asema on jotenkin sidoksissa siihen että se on perinteisesti koettu ”akkojen touhuksi”. Puhuttiin tästä kuitenkin aika paljon Imogenin kanssa. Hän kertoi että lapsen synnyttyä ymmärsi todella hyvin sen, miksi naiset ovat aina tehneet tekstiilitaidetta: tekstiili on turvallinen materiaali. Kun ei ole varaa laittaa lasta päivähoitoon ja elät päivät symbioosissa vauvan kanssa, ei kutominen vaadi irtautumista kotoa. Se ei myöskään voi satuttaa vauvaa –  tekstiili ei ole myrkyllinen samalla tavalla kuin maali tai liuottimet. Imogen puhui paljon koko ketjun eettisyydestä: villat tulee tutulta vegaanilta, jolla on lampaiden pelastusleiri. Tuttu käy ostamassa lampaita joiltain lahtausmarkkinoilta ja pitää niitä sit kotonaan. Brightonissa on kova vegaanibuumi, eikä kukaan kuulemma ostaisi duuneja, jos villa tulis lahdatuilta lampailta. Sen lisäksi villojen värjääminen oli jotain semi-esoteerista, siihen liitty avokadon kiviä ja silkkitoukkia.

Oli hauska tunne kun kävelin galleriaan sisään ja näin teokset ekaa kertaa. Siinä on jotakin niin vaatimatonta, että laitetaan hiekanvärinen viltti seinälle, muutama savikippo pöydälle ja vielä yksi viltti ikkunalaudalle. Taustalla soi joku klassinen kirkkomusa. Se ei todellakaan pakota huomiota itseensä.

cof
Kuva katalogista The Selkie, Weaving & The Wild Feminine. Kuvaaja: Michaela Meadow

Tässä ehkä kiteytyy se, miksi itse on viimevuosina fiilistellyt tekstiilitaidetta. Siinä missä vaikka modernistinen maalaus on muodoltaan ja diskurssiltaan maskuliininen, on tekstiilitaide vastaavasti feminiininen. Se on jotenkin nöyrää, liittyy kotiin ja privaattiin. Ainakin tässä näyttelyssä. Viltti on konkreettisesti jotenkin äidillinen, tai ainakin feminiininen: sen sisään voi käpertyä aivan eri tavalla kuin maalauksen tai veistoksen.

Puss, Maija

 

 

Taideretket

314 (1)

Ajateltiin Katin kanssa että olis kiva lähteä porukalla johonkin, katsoa taidetta, jauhaa siitä loputtomasti, juoda viiniä ja ihailla maisemia.

Sit keksittiin taideretket.

Keväällä käydään Hämeessä museoissa ja taiteilijoiden työhuoneilla, kesällä tietty Mäntässä ja Purnussa ja lokakuussa lähdetään biennaleen, VENETSIAAN. Häng med tai ilmoita mummusi ja pikkuveljesi.

Päivitetään lisätietoa tänne ja sitä saa myös lähettämällä meiliä osoitteeseen taidejaelama@gmail.com

Moiccu!
Maija